torstaina, syyskuuta 06, 2018

Juurtumisen dilemma



Olen viime aikoina pohdiskellut paljon sitä, miksi toinen juurtuu johonkin paikkaan ja toinen ei. Mikä aiheuttaa sen, että toinen elää tyytyväisenä loppuelämänsä talossa, kun toisen päivärutiineihin kuuluu etuoven selailu? Onko se geeneissä vai luonteenpiirteessä? Miksi toiset osaavat asettua aloilleen ja toiset eivät?

Itse kuulun valitettavasti tuohon juurtumattomien jengiin. Muutoksenhalu on varmaan suurin syy siihen, että en oikein tahdo asettua aloilleni. Mihinkään emme toki ole muuttamassa nyt kun talo alkaa viimein olla oman maun mukainen ja toimiva. Tämähän on meidän koti ja täällä maalla on ihana olla ja elää. Järvi on vieressä ja piha on iso ja aurinkoinen. Jos nyt joku miinus täytyy nykyisestä ympäristöstä keksiä, on se että pihamme on aika karu. Se saisi olla paljon pienempi (=helpommin hallittavissa), metsäisempi ja puisempi, jotta siinä kasvaisi sieniä :) Aiemmin radan tuntumassa kasvoikin ihan mukavasti tatteja, mutta VR:n siistittyä koivut pois radan varresta, ei niitä valitettavasti enää ole. No, nämä ovat pieniä miinuksia ja metsäthän löytyvät käytännössä aivan vierestä.


Mutta silti. Voihan sitä ”vähän vaan kattoo” :D Jos vastaan tulisi joku supermahtava ja halpa talo loistavalla sijainnilla, jossa näkisin potentiaalin, en tiedä mitä oikeasti tapahtuisi. Asemapäällikkö on sitä mieltä, että hän ei lähde täältä kuin saappaat edellä enkä tiedä olisiko tosipaikan tullen itsestänikään lähtijäksi. Mutta ainahan voi jossitella ja seurailla tarjontaa. Enkä voi mitenkään olla herkuttelematta ajatuksella, miten mahtavaa olisi suunnitella uutta remonttia, valita materiaaleja, tehdä ihan erilainen keittiö kuin nyt jne. Eri asia tietysti kuka sen toteuttaisi... Jospa seuraavaksi olisikin mun vuoro olla "remppamiehenä"? :D


Luin kesällä Villin Pihan Sannasta kirjoitetun talousjutun. Juttu ja Sannan sanat jäivät pyörimään mieleeni ja toivoisin, että osaisin itsekin suhtautua samalla lailla tähän paikkaan. ”En ajattele, kuinka paljon tästä saisi myynnissä, sillä en aio ikinä kaupitella tätä. Elän tässä loppuelämäni.” Miten voisi itse saavuttaa tuon mielentilan ja ajatusmaailman? Onko se tällä luonnolla edes mahdollista? Tietääkö sen, kun se oikea on kohdalla vai elääkö sitä vain koko loppuelämänsä etuovea selaillen ja jotain täydellistä etsien...?

Olisi ihana kuulla, onko siellä muita saman dilemman kanssa painivia :)
SHARE:

14 kommenttia

  1. Täällä ilmottautuu toinen samanlainen vaihtelunhaluinen levotonsielu. Kun koti alkaa näyttämään valmiilta, en suinkaan innostu uusimaan enään siihen mitään vaan alan haaveilemaan aivan uutta remppakohdetta ja aivan erilaisia ratkaisuja. Onneksi tähän asti on ollut aina hyvä syy siihen ja varmasti lähi vuosien aikana vaihdammekin pienempään taloon. Sitä ennen pääsen toteuttamaan itseäni uudessa kesäkodissamme. Joten... ymmärrän niin hyvin sinua!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, etten ole yksin levottoman sieluni kanssa ;) Oi, kesäkoti olisi ihan unelma! Oikean kodin lisäksi olisi kiva toteuttaa itseään jossain muussa ympäristössä. Onnea siitä teille ja kiitos tsempistä! <3

      Poista
  2. Ymmärrän hyvin. :) Vielä talvella olin sitä mieltä, että olisi mukava lähteä uutta remonttikohdetta kohti tai kenties rakentaa ihan uusi talo. Mutta elämä on nyt melko kiireistä ja stressaavaa ilman uusiakin projekteja, joten juuri nyt ei ole niiden aika. Tällä hetkellä myös tuntuu siltä, että haluan taistella talomme ja naapurustomme puolesta, enkä lähde täältä muuten kuin ruumisarkussa. Silti välillä sähköpostiini tupsahtaa Etuoven hakuvahdin ilmoituksia vanhoista taloista alueelta, jonne haaveilen muuttavani vielä jonain päivänä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja minä ymmärrän sinua! Elämä on meilläkin varsin kiireistä tällä hetkellä, joten jo pelkkä ajatus muutosta tai uudesta remontista ahdistaa, mutta ei se silti estä haaveilua. Onneksi se kuitenkin toppuuttelee muuten ;)
      Pidän peukkuja asuinalueenne puolesta. Varmasti kaikki menee hyvin <3

      Poista
  3. Täällä yksi levoton sielu myös! Olen tehnyt oman teorian asiasta, että koska muutimme usein ollessani lapsi, on minuun jäänyt sellainen tietty rytmi, että muutaman vuoden välein pitäisi "saada jotain säpinää", eli toisinsanoen muuttaa :-D Nyt me ollaan asuttu tässä nykyisessä yli kolme vuotta, ja huomaan usein puoliksi vitsillä puhuvani miehelle, mitä teikisin seuraavalla kerralla toisin... Ihan aikuistenoikeasti en kyllä jaksaisi ehkä aloittaa taas alusta, mutta ajatuksena se on kutkuttava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, tästähän ollaan puhuttu :) Veikkaanpa, että teillä on uusi taloprojekti ennen kuin meillä lähtö mihinkään. Otetaanko kisa? :D

      Poista
  4. Muutin miehen kotitilalle vajaa 20 vuotta sitten. Kaupungista maalle. En ole tuntenut paikkaa kodikseni. Anoppi pitää vielä talosta kiinni, vaikkei täällä asukaan. Remontit eivät edisty, en taida saada tästä ikinä oman näköistä. Harmittaa, ettei muutettu aikoinaan molemmille uuteen kotiin, vaan toisen lapsuudenkotiin, missä muutoksia on todella vaikea saada läpi :( Etuovea selaan melkein päivittäin ja salaa haaveilen uudesta kodista, toki mieheni ja lasteni kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, tuo kuulostaa vaikealta tilanteelta, mutta mitenpä sitäkään etukäteen tietää, mitä tuleman pitää. Voimia ja tsemppiä ihan hirveästi. Toivottavasti tilanne ratkeaa jollain tapaa ja pääset tekemään oman näköistäsi ja omaa kotia <3

      Poista
  5. Lapsuudessa muutimme muutaman vuoden välein ja olenkin jäänyt kaipaamaan sellaista lapsuudenkotia, konkreettista paikkaa. Toki koti on siellä missä perhe on ja lämmin turvallinen perhe minulla onkin.
    Nyt kun on oma perhe, olenkin hyvin juurtunut nykyiseen kotiimme ja asuinalueeseen, toivon että omat lapseni saisivat käydä koulunsa samassa koulussa jne.
    Mutta, kaikki olemme erilaisia ja tavallaan ymmärrän sinua. Haaveilen joskus itsekin muutosta, mutta ne on lyhyitä haaveiluja! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla tämmöistäkin ja itse asiassa kyllä itseäni toki jo mietityttää se, miten esikoinen suhtautuisi, jos paikkakunta ja kaverit vaihtuisivat. Tykkään tästä seudusta ja paikasta sijainnin puolesta aivan valtavasti. Vaikka ollaan maalla, on isoihin kaupunkeihin junalla superhelppo ja lyhyt matka mennä. Niistä "eduista" en ole vielä oikein valmis tinkimään... :)

      Poista
  6. Hei, tunnistan kyllä tosi hyvin ilmiön, mistä puhut! Olemme mieheni (lisäksi kaksi poikaa) kanssa remontoineet 20-luvulla rakennettua hirsitaloa Tampereen ja Hämeenlinnan välillä, jonka pihapiiriin kuuluu monia rakennuksia eli tämä on toiminut ennen maatilana. 18-vuotta ollaan remontoitu, laajennettu ja ehostettu paikkoja. Tämä on kuulunut miehen sukulaisille aiemmin. Mä ajattelen jotenkin niin, että talot, asunnot, huvilat ja kodit voidaan ikäänkuin kategorioida sen mukaan, mm. millainen historia, tunneside ja oman työn tekemisen yhtälö tästä kaikesta muodostuu. Pia Kuurma sanoi hyvin bloginsa viimeisessä kirjoituksessa Pelastetaan vanhat talot, että hän ei voisi kuvitella muuttavansa usein: hän on niin juurtunut ja paikka on vahva osa itseä.. Luulen, että usein muuttava ei ole saanut mahdollisuutta kokea sellaista järisyttävää kiintymistä johonkin, että pelkkä ajatus pois lähtemisestä tuntuu niinkuin vietäisiin sielusta suuri pala.. Ja jos talon henki ja tyyli ei vastaa sitten kuitenkaan niitä ihanteita, joita oikeesti haluaisi ja toivoisi. (Esim. ihailisi jugendia, mutta asuukin 70-luvun talossa..) Olen esim. seurannut Sunnuntai- blogia, jossa varmasti ajatus juurtumattomuudesta kuulostaa vieraalta..
    Mutta ymmärrän hyvin tämän ilmiön, olen sitä tosi paljon miettinyt. Tämä meidän paikka kuuluu ehkä siihen kiintymys-kategoriaan, josta lähdetään vasta pakon edestä ja toivotaan tämän pysyvän suvulla.
    Mutta olette itse hienosti remontoineet taloanne, hatunnosto siitä! Ja kiitos blogistasi!
    Terkuin Niina :)


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Niina, kiitos ihanasta kommentista. Tampereen ja Hämeenlinnan välillä? Mehän ollaan sitten ihan naapureita! ;) Kuulostaa järkeenkäyvältä tuo tunneside- ja historiaselitys. Vaikka tässä ollaan itse tehty ja rempattu paljon, en koe kuitenkaan silti semmoista tiettyä verisidettä paikkaan ja taloon. Jos tämä olisi esim. suvun vanha maatila, voisi olla ihan eri tilanne.

      Poista
  7. Täällä myös! Tykkään talosta ja pihasta, mutta väsyn lasten kuskaukseen ja haaveilen pienestä kodista ja vähemmästä tavarasta.

    Kävin jopa keväällä katsomassa 43 m2 taloa (oikeasti neliöitä oli noin 100), mutta olisi ollut ehkä vähän liikaa sovittaa 4 kouluikäistä yhteen huoneeseen. Tuollainen pieni talo olisi ollut ihanan nopea rempata, siellä ei oltu pilattu mitään, ei ollut edes vesijohtoa. Mies ei lämmennyt, ja olihan se pieni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, ihana kuulla, että löytyy kohtalontovereita :) Veikkaanpa, että vanhojen asemien omistajilla saattaa olla jonkinlainen viha-rakkaussuhdekin asemaan. Ei ehkä niin toimiva ja fiksu ratkaisuiltaan, mutta sitten kun siinä on sitä jotain kumminkin... Tsemppiä!

      Poista